Sulkeutuvat silmät päivän pitkän myötä,
käyvät raskaat jalat kohti loputonta yötä.
Maallisen aherruksen nyt unhoittaa saa,
kun tuonen portit takanain kalahtaa.

On odotushuoneessa monta tuttua mieltä,
kaikki eksyneet pois elon kultatieltä.
Ne katsovat haalistuneita raajojaan,
odottaen mykkinä omaa vuoroaan.

Viimein kuuluu ääni, se nimeäin huokaa:
"Tuo sairas mieli nyt eteeni tuokaa"
Ja hahmot mustat seinistä kulkee,
kylmään syliinsä kuolleen sieluni sulkee.

Minä pelkään puolesta itseni ja muiden,
kun kuljen sylissä ohi tuonen puiden.
Mustat saattajat ojentavat kätensä hiljaa,
kohti tummaa kaunista Kuoleman Liljaa.

"Ota tämä ja rujo taakkasi kanna,
 älä katkeroidu vaan anteeksi anna.
 Tätä kukkaa kun kosket vie tiesi uuteen,
 edessä avautuvaan mahdollisuuteen"

Herään valkeaan aamuun, olen yksin täällä.
Makaan huoneessa kylmässä vuoteeni päällä.
Muistan houreeni oudon ja öisen tuskan.
Rinnaltain löydän Kuolon Liljan mustan.