Yksi kaunis päivä ymmärsin,
olen ihmisten ympäröimä
... silti yksin aina.

Kiedoin pelkoni piiloon,
muiden ilojen sekaan
... ne saavat soman sopusoinnun.

Ja jos hiljaa kysyn:
"Kuka minua ohjaa?"
... saan aina saman vastauksen.

Yksi kaunis päivä ymmärtäneenä,
olen yksin itseni ympäröimä
... enkä koskaan enää yksin.

Hetken istun ja hengähdän,
pian kiireiden ääreen lennähdän
ja suljen päästäni kaiken muun,
kuljen myymälään täyteen ahdettuun.

Parrakas mies kauempana hokee:
"Kyllä myyjäparka pian kunniansa kokee,
 annan palautetta rikin katkuista,
 ei peli vetele näistä vääristä osamaksuista"

Kuljen apatiassani luokse naisen,
pukeutumiseltaan varsin kelvonlaisen
ja tiedustelen: "Mitäs olla sais?"
toivon, että daami minua kunnioittais.

Vaan koirana pitää ja päälleni sylkee,
katseellaan myyjäparkaa jo nylkee,
hän tietää arvonsa ja tilinsä luvut,
omistaa talot, autot ja koreat puvut.

Hermoni riekaleiset napsahtaa pian:
"Nyt sanani sanon, te kapiset siat!
 Olen arvossa yhtä kuin sinä ja muut,
 käy kanssani kaksintaisteluun!!"

Nappaan korvasta kiinni ja nenästä väännän,
koko myymälän ylösalaisin käännän,
riehun ja reuhkaan, teen tuhoa pahaa,
tiedän; oksaa väärältä puolen ma sahaan.

Viimein jyrähtää kauempaa ääni tumma,
on olemuksensa paha ja katseensa kumma,
"Etsi nurkasta itsellesi pimeä kolo,
 sinne joudat häpeään sinä myyjäpolo"

Vedän henkeä pitkään ja anteeksi pyydän,
korusanoja kuin liukuhihnalta syydän,
ja lepytän myymälän asiakkaat nuo,
ihme kyllä, he anteeksiannonkin suo.

Juoksen tiskin taakse, kassakonetta käytän,
pomon toiveet hyvästä myyjästä täytän,
teen tiliä kovaa firmalle tälle,
myyjäpoloa leivässään pitävälle!

Hangen heikon hahmotelma
tuo kuva kaunehin kaikista.
Mi rikkoo jälleen ajatukset
ja näyttää salat taivaista.

Tähden kirkkaan takana
kaikuu ääni hiljaisuuden.
Se kertoo jälleen tarinaa
oudon uuden tulevaisuuden.

 Hän surusilmin katsoi alas
 ja näki harmaat vuoret.
 Louhittuina, revittyinä
 työssään ihmisen tyhjät kuoret.

 Hän laski viereltään rukouksin,
 rakkautensa iankaikkisuuteen.
 Salat luovutti kupeiltansa,
 uskon uuteen mahdollisuuteen.

Ikiöiden tähtivöillä
lakeuksilla kuun ja maan.
Sulki silmät kaitsijain,
sulki sydämen Luojaltaan.

Aeonien jälkeenkin
nukkuu mieli kauneuden.
Vain harva kuuli kuiskauksen,
vain harva näki haureuden.

Laulaa tuuli taas vanhoja laulujaan
sanoja viisaita, kansojen hirmutekoja
sisältäni löydän saman sävelen
ja kielet viritetyt väsyneet

Se kertoo missä on hyvä huominen
näyttää paikat kauniit viisaan ihmisen
toista rantaa astelevat mustat olennot
kyhäävät siltaa yli joen hennon


Ei laula enää tuuli laulujaan
kertoo vain olentojen hirmuteoista
yhteinen sävelmä epävireinen
ja sisälläni kielet katkenneet

 Ota minut mukaasi ja laske kauas lakeuteen
 istutetaan uusi puu, suurempi kuin ymmärrys
 ja niin kaukana pidämme kavalat ajatukset
 ettei niitä kukaan kuule
  
Täydellinen hiljaisuus ja lempeät kädet yön
Jälleen kerran tunsin epäonnistuneeni

Sulkeutuvat silmät päivän pitkän myötä,
käyvät raskaat jalat kohti loputonta yötä.
Maallisen aherruksen nyt unhoittaa saa,
kun tuonen portit takanain kalahtaa.

On odotushuoneessa monta tuttua mieltä,
kaikki eksyneet pois elon kultatieltä.
Ne katsovat haalistuneita raajojaan,
odottaen mykkinä omaa vuoroaan.

Viimein kuuluu ääni, se nimeäin huokaa:
"Tuo sairas mieli nyt eteeni tuokaa"
Ja hahmot mustat seinistä kulkee,
kylmään syliinsä kuolleen sieluni sulkee.

Minä pelkään puolesta itseni ja muiden,
kun kuljen sylissä ohi tuonen puiden.
Mustat saattajat ojentavat kätensä hiljaa,
kohti tummaa kaunista Kuoleman Liljaa.

"Ota tämä ja rujo taakkasi kanna,
 älä katkeroidu vaan anteeksi anna.
 Tätä kukkaa kun kosket vie tiesi uuteen,
 edessä avautuvaan mahdollisuuteen"

Herään valkeaan aamuun, olen yksin täällä.
Makaan huoneessa kylmässä vuoteeni päällä.
Muistan houreeni oudon ja öisen tuskan.
Rinnaltain löydän Kuolon Liljan mustan.

Järki tuhoaa ennakkoluulosi ja järjestelmä
ihmisen vapaudesta romahtaa ennen aikojaan.
Vastustamaton vimma ohjaa käsiämme,
kun valtamme voimat pakottavat meidät taipumaan.

Yksikään hyve ei ole luonnolle välttämätön,
ei yksikään rikos mitä se ei tarvitsisi.
Laki tuomitsee, oikeuden miekka rankaisee,
se monet kauhun valtaan valelee.

Todistakoot viisaat minulle ettei luonto yksin
selviä päivittäisistä koettelemuksista.
Siihen saakka on varmaa, että minulta ei
liikene teille perkeleille sympatiaa.

Sinun uskosi on oma kauhea rakennelma,
jonka olet laittanut toteuttamaan sadistisimmat
himosi, joita et muutoin uskalla päivän valossa
edes ajatella.

Ainoa este teoillesi on näkemykseni voima.
Eivät kahleet ja pimeä tyrmä ole pystynyt murtamaan
selkärankaani. Eivät loppumattomat tunnit,
mitä yksinäisyydessani olen laskenut.

Viisauttani et voi mitata, et voi sitä tietää.
Muista siis tämä;
Kun vaski kumajaa, on loppusi lähellä.

Yön hämärä peittää taas
tienoon hentoon huntuunsa
ja minä olen yksin sitä todistamassa

Päivät pois lipuneet
kauneus, voimat nuoruuden
Jos vain tämän olisit näkemässä

Kun valkeus maan, saa haltuun mieleni
voin olla varma tulevasta
Talven harsot ikkunaan pimeään
jättävät jäljen katseista
vain yksin kohennan takassani tulta

Vuoden loppu peloillaan saa
mielen heikon romahtamaan
taas istun yksin ja katson ikkunasta

"Taivas tähtivöineen on armon kolkko peili
se ymmärtää vaan ei koskaan puhu mitään"

Kun pimeys tuonen, saa haltuun mieleni
voin olla varma kuolemasta
Kevään tulo myöhästyy
ei kuule rukousta tornini
vain yksin odotan itseni löytymistä

Ja maailma joka ympärillämme elää
on aina varomassa osumistansa sinuun
Ja maailma joka ympärillämme elää
on aina odottamassa osumistansa minuun

Lähibaarin kelmeä valo
se lämpöä minulle hohtaa.
Lähden ulos kävelylle,
alitajuntain baarille johtaa.

On tiskin takana tuttu mies
hän iloisena drinkin kaataa.
Ja juopot katsovat supisten,
kun hän leipänsä eteen raataa.

Sitten koittaa päivä tuo,
ei miekkosta työssään näy.
Puhuvat hiljaa juopuneet suut,
"Saa nähdä kuinka äijän käy"

On lopputili annettu,
vaikka syytön onkin mies.
Syntipukiksi hänet laitettiin,
herroistaan liikaa näet ties.

Mutta toivon että oikeus,
astuu vielä näytelmään mukaan.
Ei paskapuheita kuitenkaan,
usko meistä kukaan.

Kukapa uskoisi tämän
että jätti elämän
ilman tuntoja suuria
vailla hyvää tuuria.

Se miekkonen toi
leivän pöytään mut myös joi
kaiken rahan sen
ylimääräisen.

Kerran haki lestin
ja piti kestin
kylän juopoille noille
pahoille hulttioille.

Ja ykskaks niskat sano naks
lyöjää luuli mies tuttavaks
vaan kaveri hän ollut ei
hengen pullon vuoksi vei.

Nyt istuu manalassa
vieläkin humalassa
elonsa tiesi synniksi
mut silti arpoo miksi.

Sitten kuuluu ääni matala
"Mitä täällä teet sä katala?
ei paikkas ole luonain
ei ainakaan näin varhain"

Ääntä luuli Jumalaksi
ei uskonut Saatanaksi
sitten heräsi aamuun pimeään
herätyskellon ääneen kimeään.

Töihin kurjan piti lähteä
ajamaan johtotähteä
pohti untansa vielä
"Taidan olla mierolla tiellä"

Sirkusteltan syvyyksissä
itkee vanha karvainen mies.
Se itkee julmaa elämäänsä
se liian paljon muista ties.

Salaisuudet sisäänsä sulki,
ei hiiskunut suulla puolella.
Ne visusti piilossa piti,
kätki todisteetkin huolella.

Vaan viimein koitti päivä se,
kun lipsahti sammakko suusta.
Ja kuuli kuinka puhuttiin
muiden kesken jo jalkapuusta.

Illalla näki puisen viritelmän
"Pian tuossa istua taidan"
Ja joku toi teltan vierelle
vanhan risan pakkopaidan.

Silloin lähti juoksujalkaa
pakoon karvainen mies.
"Jos tänne jään niin kuolo korjaa"
Hän sen mielessään ties.

Juoksi ulos kaupungista,
itsensä saippuaan valeli.
Kaivoi höylän taskustaan,
karvat pois sillä ajeli.

"Nyt kun olen alaston,
ei minua tunne kukaan.
Voin lähteä minne tahansa,
näiden normaaleiden mukaan."

Päivä kääntyy illaksi
makaan edelleen sängyssäni
en uskalla poistua
en uskalla ottaa askelta

jalkani eivät kanna minua
vaikka joskus olisikin
tarve liikkua edes hiukan
jalkani eivät kanna...

päässä pyörivät ajatukset
eivät anna rauhaa
maailma tuntuu pusertuvan
yhä tiukemmalle kaulani
ympärille

sen kolkot sormet pitävät
minua hyisessä syleilyssään
ja tiedän ainoastaan yhden
asian varmaksi:

"ajaudun yhä syvemmälle
 loukkoon josta en yksin
 pääse pois..."

Pimeä tie
ei valoa lie
se matkan päähän
minut vie

Etsin vain
rakastain
kylmään jäähän
valoi ainoain

Löysinkö sen
rakkauden
vaiko päähän
suman valheiden

Mä istuin pöydässä lähibaarin,
läpi syysmyrskyn mä sinne kaarsin
sillä kotiin on aivan liian moni delannut.

Istui seuraani pian tuttu ukko,
silloin aukesi hanat ja viinalukko
en rahaa tai arkea mä enää kelannut.

"On piikki auki tänään, nyt kiire ei selkää soita
valomerkkiin on pitkät ajat, ei aika meitä voita.
Ja huomenna on uusi aamu lähipubiin matkata
voi tämän putken jälkeen hieman kädet vatkata"

Sitten heräsin aamuun sekavan hurjaan
tunsin luojani silmät niskassa kurjan
ja lupailin että huomenna mä dokaa en.

Mutta tänään otan kupposen vielä
olen ihan pihalla ja mierolla tiellä
huomenna sitten hikoilen ja vapisen.

"On piikki auki tänään, nyt kiire ei selkää soita
valomerkkiin on pitkät ajat, ei aika meitä voita.
Ja huomenna on uusi aamu lähipubiin matkata
voi tämän putken jälkeen hieman kädet vatkata"

"Huomenna olet sitten
koko illan kotona"
käskytät ja tunnen kuinka
mieleni laukkaa jo karkuun

perjantai
koti-ilta
toiveajattelua sanon minä

annan sinun ymmärtää
että todellakin vietän
perjantain kotona
"myhäile vain tyytyväisyydessäsi
sillä huomenna tähän aikaan
olen minä roikalehtimassa"

hääräät keittiössä
kolistelet kaappeja
siirtelet astioita paikasta toiseen
en kuule enää omaa ajatustanikaan

imuri
se kiertää ja kaartaa
meluaa
täytyisi luoda...
kaikki hukkuu tuohon saatanan
keksimän koneen meluun

"LOPETA!" karjaisen
säikähdät selvästi kiukkuani
ja katsot ihmeissäsi

"arvaa olenko huomisen kotona?"
kysyn sarkastisesti
"voit pitää pienet kestisi kämyisten
ystäviesi kanssa ilman minua,
olen saanut tarpeekseni"

heitän takin niskaani
ja poistun jälleen
ovet paukkuen pakkaseen

tunnin päästä palaan
olen leppynyt
pyydän anteeksi
ja valehtelen jälleen sujuvasti

Istuit kanssani
olin varma että nautit
seurastani kuin
minä sinun

kahvi on yhtäkuin
mikä tahansa alkoholi
meidän kielessämme
siinä salaisessa kommunikoinnissa

turha oli vastaan pyristellä
kummankaan
joku tai jokin voima
johtaa meidät aina
samaan lopputulokseen
ja samaan erimielisyyteen

en tiedä pidänkö siitä
mutta joka tapauksessa
heräsin taas sängystäsi

Päivät pitkiä kuin yö
ainoa ero että
päivät menevät unen
ja houreen välimaastossa

laitapuolen kulkijat
elävät yössä
pimeässä
synkässä paikassa
johon teillä
hyvillä ihmisillä
ei ole pienintäkään asiaa

naapuritalosta kuuluu
tappelun ääniä
kissa yrittää päästä asuntooni
raapien oveani
lojun sohvallani
tukka pystyssä
kalsarit jalassa
kannettava sylissäni
ja leikin runoilijaa

puuttuu vain punaviini
ja vieno savukkeen tuoksu
ongelmana on että
alkoholiin en nyt koske
ja tupakat ovat loppuneet

Irroittaudun sohvaltani
ja laahustan keittiöön
tuntuu siltä että olisin
kasvanut kiinni kotiini

ei mitään syötävää
ei muuta juotavaa
kuin vesi
joka muistuttaa
enemmän sameaa
lientä joka ryöppyää räystäistä

joulukuu
ja räystäät todellakin
tippuvat
nyt sitä saattaa taas
hullut olla voimissaan

karistan ajatukset mielestäni
ja palaan sohvalleni
tv:ssä nainen jaksaa
vaahdota typeryyksiä
ja koneääni huutaa
toimitusjohtajaa

tunnen itseni aivan
liian viisaaksi tähän aikaan
tai tähän todellisuuteen
tai oikeastaan tunnen
olevani kaiken yläpuolella

olen muuttunut
ainakin hän sanoi niin
(olen vain varjo entisestäni)
positiivisella tavalla
...kai
       ...ehkä
                ...toivottavasti

(kunnioitus on irrelevanttia)
tuo lause jyskyttää päässäni
kuin eilisaamun krapula

olen muuttunut
nyt huomaan sen itsekin
tässä sohvallani pohtiessani

olen vahvempi
     ...itsevarmempi
välittömämpi ja kyynisempi
mutta kaikki tämä
on kuitenkin...

... yhdentekevää

On marraskuu ja maa musta
harmaus rankaisee
suru ja ikävä on harteilla tuska
uutiset sydäntä raapaisee

Poistunut on aikamme nero
en pysty vielä uskomaan
että tämä olisi lopullinen ero
kiellän pahan konsanaan

Tunnit kuluvat ja rintaa painaa
sytytän kynttilän muistolle
ei tuska anna armoa ei lainaa
luovutan vallan kaiholle

Viimein ymmärrän on Juice mennyt
koitti vihdoin viidestoista yö
tunnen jotain mitä en kerennyt
sanoa ja se sieluani syö

Lepää rauhassa Sankari Suomen
sinut muistamme aina ja aina
sinulle taivaassa valkeaa kaunis huomen
ovat poissa huoli ja vaiva

On aamu, mutta maailma kuin yö,
ja tuo yö kahta sisältä syö.
Raskaat jalat painuvat syvään,
lumessa pimeään polkuun ilmestyvään.

Tienoo sulkeutuu valkoiseen huntuun,
se hartioissa kahden kurjan tuntuu,
taakkana, jota on kannettu pitkään,
ei helpottaa voi ketkään, ei mitkään.

Niin on ohitettu lampemme jäinen,
näkyy lumessa jäljet joukon tuhatpäisen,
jotka kaikki yössä kylmässä käy,
kuin koneet, vaikka lupauksia ei näy.

Jatkavat matkaansa lepäämättä,
uskovat sanaan epäilemättä,
eivät tunne muuta kuin talven tuskaa,
tuskin näkevät syksyä tai illan ruskaa.

He ohittavat toisensa sokein silmin,
kaiken torjuvat aina näkymättömin kilvin.
Ja matka jatkuu taas seuraavaan aikaan,
jäävät jäljet jälkeen unohdettuun taikaan.