Yksi kaunis päivä ymmärsin,
olen ihmisten ympäröimä
... silti yksin aina.

Kiedoin pelkoni piiloon,
muiden ilojen sekaan
... ne saavat soman sopusoinnun.

Ja jos hiljaa kysyn:
"Kuka minua ohjaa?"
... saan aina saman vastauksen.

Yksi kaunis päivä ymmärtäneenä,
olen yksin itseni ympäröimä
... enkä koskaan enää yksin.

Hetken istun ja hengähdän,
pian kiireiden ääreen lennähdän
ja suljen päästäni kaiken muun,
kuljen myymälään täyteen ahdettuun.

Parrakas mies kauempana hokee:
"Kyllä myyjäparka pian kunniansa kokee,
 annan palautetta rikin katkuista,
 ei peli vetele näistä vääristä osamaksuista"

Kuljen apatiassani luokse naisen,
pukeutumiseltaan varsin kelvonlaisen
ja tiedustelen: "Mitäs olla sais?"
toivon, että daami minua kunnioittais.

Vaan koirana pitää ja päälleni sylkee,
katseellaan myyjäparkaa jo nylkee,
hän tietää arvonsa ja tilinsä luvut,
omistaa talot, autot ja koreat puvut.

Hermoni riekaleiset napsahtaa pian:
"Nyt sanani sanon, te kapiset siat!
 Olen arvossa yhtä kuin sinä ja muut,
 käy kanssani kaksintaisteluun!!"

Nappaan korvasta kiinni ja nenästä väännän,
koko myymälän ylösalaisin käännän,
riehun ja reuhkaan, teen tuhoa pahaa,
tiedän; oksaa väärältä puolen ma sahaan.

Viimein jyrähtää kauempaa ääni tumma,
on olemuksensa paha ja katseensa kumma,
"Etsi nurkasta itsellesi pimeä kolo,
 sinne joudat häpeään sinä myyjäpolo"

Vedän henkeä pitkään ja anteeksi pyydän,
korusanoja kuin liukuhihnalta syydän,
ja lepytän myymälän asiakkaat nuo,
ihme kyllä, he anteeksiannonkin suo.

Juoksen tiskin taakse, kassakonetta käytän,
pomon toiveet hyvästä myyjästä täytän,
teen tiliä kovaa firmalle tälle,
myyjäpoloa leivässään pitävälle!

Hangen heikon hahmotelma
tuo kuva kaunehin kaikista.
Mi rikkoo jälleen ajatukset
ja näyttää salat taivaista.

Tähden kirkkaan takana
kaikuu ääni hiljaisuuden.
Se kertoo jälleen tarinaa
oudon uuden tulevaisuuden.

 Hän surusilmin katsoi alas
 ja näki harmaat vuoret.
 Louhittuina, revittyinä
 työssään ihmisen tyhjät kuoret.

 Hän laski viereltään rukouksin,
 rakkautensa iankaikkisuuteen.
 Salat luovutti kupeiltansa,
 uskon uuteen mahdollisuuteen.

Ikiöiden tähtivöillä
lakeuksilla kuun ja maan.
Sulki silmät kaitsijain,
sulki sydämen Luojaltaan.

Aeonien jälkeenkin
nukkuu mieli kauneuden.
Vain harva kuuli kuiskauksen,
vain harva näki haureuden.

Laulaa tuuli taas vanhoja laulujaan
sanoja viisaita, kansojen hirmutekoja
sisältäni löydän saman sävelen
ja kielet viritetyt väsyneet

Se kertoo missä on hyvä huominen
näyttää paikat kauniit viisaan ihmisen
toista rantaa astelevat mustat olennot
kyhäävät siltaa yli joen hennon


Ei laula enää tuuli laulujaan
kertoo vain olentojen hirmuteoista
yhteinen sävelmä epävireinen
ja sisälläni kielet katkenneet

 Ota minut mukaasi ja laske kauas lakeuteen
 istutetaan uusi puu, suurempi kuin ymmärrys
 ja niin kaukana pidämme kavalat ajatukset
 ettei niitä kukaan kuule
  
Täydellinen hiljaisuus ja lempeät kädet yön
Jälleen kerran tunsin epäonnistuneeni

Sulkeutuvat silmät päivän pitkän myötä,
käyvät raskaat jalat kohti loputonta yötä.
Maallisen aherruksen nyt unhoittaa saa,
kun tuonen portit takanain kalahtaa.

On odotushuoneessa monta tuttua mieltä,
kaikki eksyneet pois elon kultatieltä.
Ne katsovat haalistuneita raajojaan,
odottaen mykkinä omaa vuoroaan.

Viimein kuuluu ääni, se nimeäin huokaa:
"Tuo sairas mieli nyt eteeni tuokaa"
Ja hahmot mustat seinistä kulkee,
kylmään syliinsä kuolleen sieluni sulkee.

Minä pelkään puolesta itseni ja muiden,
kun kuljen sylissä ohi tuonen puiden.
Mustat saattajat ojentavat kätensä hiljaa,
kohti tummaa kaunista Kuoleman Liljaa.

"Ota tämä ja rujo taakkasi kanna,
 älä katkeroidu vaan anteeksi anna.
 Tätä kukkaa kun kosket vie tiesi uuteen,
 edessä avautuvaan mahdollisuuteen"

Herään valkeaan aamuun, olen yksin täällä.
Makaan huoneessa kylmässä vuoteeni päällä.
Muistan houreeni oudon ja öisen tuskan.
Rinnaltain löydän Kuolon Liljan mustan.